Viisaudenhampaan kirous - Kirurginen poisto

Taitaa olla jokseenkin moni, joka joutuu jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan tämän pirullisen aiheen. Ja voi niitä onnellisia, joille näistä ei vaivaa koidu!

Varoitus: 

Teksti käsittelee aihetta sanakääntein, jotka eivät sovi kaikille. Jos et halua lukea tarkempaa kuvausta, suosittelen jättämään tämän postauksen väliin.

Rohkeampi minä olisi hoitanut tämänkin ongelman pois päiväjärjestyksestä jo aika päivää sitten, vaan kun ei hoitanut. Kolme neljästä viisurista olen poistattanut viimeistään 25 vuotiaana, kuten suositusten mukaan ohjeistetaankin. Näistä kaksi kolmesta lähti nätisti ja nopeasti. Yksi oli hieman hankalampi tapaus, mutta sekin saatiin lopulta pois halkaisemalla.

Sitten on tämä neljäs hammas. Se vihonviimeinen. Tarkoin varjeltu ”aarre”. Ja sille on syynsä. Nimittäin poistoa ilman leikkausta ei suositeltu. Hammas ei ole tullut koskaan kokonaan esiin ja sen juuri on kääntynyt ”koukkuun”. Poistaminen perinteisesti vetämällä ei kannattanut, josko olisi edes onnistunutkaan.

Olen varannut poistoajan viimeisen 15 vuoden aikana lukuisia kertoja. Ja yhtä monta kertaa olen tuon ajan aina perunut. Viimeisimmän ajan varasin kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen tulin raskaaksi ja sain jälleen hyvän syyn jättää asian odottamaan.

Hammas oireilee noin kerran vuodessa pienimuotoisella muutaman päivän hyvin lievällä jomottelulla, jonka mentyä ohi unohtuu se taas muiden kiireiden lomaan.

Kun hammas tässä jokunen päivä sitten muistutteli jälleen olemassaolostaan tutulla kaavalla, nappasin puhelimen käteeni ja päätin hoitaa tuon hampaan pois päiväjärjestyksestä. Puhuttuani hammaslääkärin kanssa oloni oli vakuuttunut. Nyt minä pystyn siihen! 💪

Tai pystyin, kunnes henkilökohtainen riskienhallintajärjestelmäni käynnistyi ja alkoi laskemaan todennäköisyyksiä erilaisille seurauksille: Turvotusta, mustelmia, hermosärkyä, leukalukko, hermovaurio, haava joka ei tyrehdy, tulehdus…. 🤯 Ja sen jälkeen sama järjestelmä alkoi laskea erilaisia hyviä syitä siirtää jo varattua aikaa eteenpäin: Nuorimmaisen synttärit, imetys, (joka rajaa lääkkeiden käyttöä), en voi jäädä sairaslomalle, kipu, pelko, PANIIKKI!!

Valmistautuessani henkisesti tähän koitokseen tsemppasin itseäni ajatuksella: Parasta on kohdata pelko! Niinhän sitä aina sanotaan. Mutta miten pelon kohtaamiseen voisi valmistautua? Varmasti keinoja on monia, minä päätin valita ne huonoimmat: Googlettaa aiheesta kokemuksia sekä katsoa viisaudenhampaan leikkauksellisesta poistosta videon. Se olikin hyvä idea se…

 Videon pituus oli vain neljä minuuttia ja ajattelin, että operaatio ei siis kestä kauaa. Mahtavaa! Katsotaan:

Video alkoi. 

Okei, ihan hyvin menee. Puudutuspiikki. Viilto. Ja toinenkin viilto. Aika isot viillot. Kaikki ok. Pärjään. Okei, nyt se venyttää sitä ihoa. Aika paljon… ai NOIN paljon..?! Mikä toi on? Ei kai. Leukaluu? Se näkyy… okei. Ei… on se, se on leukaluu! Aika paljon verta tulee. Apua… no nyt näemmä katkaistaan hammas puolivälistä (jollain sirkkeliä muistuttavalla pelillä). Joo-o… Ymmärrän. Nyt hammasta poistetaan. Okei... taas aika paljon verta… pyörryttää… sieltä löytyy vielä lisää sitä hammasta. Ja näemmä vieläkin lisää… Nyt kaikki on pois. Sitten ommellaan. Aika monta tikkiä tulee… Ei hemm… APUA!! Siis A-P-U-A!!! 

No niin, sitten vaan hengiteltiin ja odoteltiin toimenpidepäivää hyvin valmistautuneina. Huh… 

🤞🍀

Pe 14.4 leikkauspäivä

Kohtalaisesti nukuttu yö takana, ja jännitys päällä. Onneksi lasten kanssa arkirutiinit tahdittivat päivää ja itse jännitykselle jäi aikaa vähemmän.

Lähdin toimenpiteeseen ajoissa, jotta ehdin koukata särkylääkkeet matkaan apteekista. Samalla muistin, että olin unohtanut ottaa etukäteen otettavan särkylääkkeen lähtiessäni, joten ostin myös vesipullon ja nappasin särkylääkkeen istuessani hammaslääkärin aulassa odottamassa toimenpidettä. Siinä istuessani jännitys iski päälle oikein kunnolla. Veikkaan, että kanssaodottajani huomasivat levottoman habitukseni, sillä pelko ja paniikki olivat hakemassa jalansijaa kehostani isolla kädellä. Myönnän vielä tässäkin hetkessä miettineeni vaihtoehtoja paeta, kunnes se kohtalokas hetki koitti ja ovenraosta kutsuttiin nimellä. 

”Hei! Näytät vähän jännittyneeltä”, totesi lääkäri. ”Olen paniikissa”, vastasin. Tämän jälkeen kyselin liudan kysymyksiä ja yritin vielä varmistella, etteikö poistoa sittenkin voisi tehdä vain kiskaisemalla. ”Tässä tapauksessa leikkaus on parempi vaihtoehto. Ei ehkä psyykkisesti, mutta toimenpiteen ja lopputuloksen kannalta.” Näin totesi lääkäri ja käski istua tuoliin. En siis enää voinutkaan lähteä karkuun. Siinä olin ja nökötin ja haukoin henkeä. Hoitaja toi kourallisen antibiootteja ja lääkäri totesi, että annoksen on oltava tarpeeksi suuri heti alkuun. Ei muuta kuin napit naamaan, suun huuhtelu ja pötkölleen. 

Sitten alkoi tapahtua. Kasvot pyyhittiin jollain voimakkaan hajuisella alkoholiliuoksella. ”Älä hengitä, tämä on aika vahvan hajuista.” Kiva. Kasvoille asetettiin leikkauksista tuttu lakana. Sieltä ei juuri mitään näkynyt, joten päätin pitää silmät kiinni. Jotenkin siinä lakana silmillä ja silmät ummessa olo hieman rauhoittui. Tunsin kuitenkin kuinka sydän hakkasi jännityksestä kuin pienellä hiirellä. Sitten pistettiin puudutetta. Yksi piikki. Se tuntui erityisen ikävältä. Toinen, kolmas ja neljäs. Tadaa! Puoli naamaa oli tunnottomana. Lääkäri sanoi kokeilevansa vähän ensin ”rapsuttelemalla”. Minun oli pakkoa kysyä, mitä hän tekee, sillä tuo ”rapsuttelu” tuntui joltain aivan muuta, kuin oma käsitykseni termistä kattaa. Hän kertoi tekevänsä vähän tilaa ikeneen. No siltä se enemmän tuntuikin!

Tähän mennessä kaikki hyvin.

Sitten hampaan kruunu piti leikata irti. Tämä toimenpide olikin tuttu jo näkemältäni videolta. Irrottaminen ei juuri tuntunut, mutta se tärinä, ääni ja laitteen osuminen ylempiin hampaisiin olikin toimenpiteen ikävin osuus. Ääni oli jotain ihan muuta, kuin perinteinen hampaan porausääni. Voimakkaampi ja huomattavasti pitkäkestoisempi. Tässä kohtaa toivoin, että olisin saanut sormet korviin. No en saanut. Käsiä kun ei saanut liinan alta juuri liikutella.

Kun kruunu oli saatu irti, hampaan loput osat lähtivätkin suht helposti vetämällä pois. Käsittääkseni kahdessa osassa.

Tämän jälkeen laitettiin tikit. Lanka pyyhki aina välillä pitkin puudutettua naamani ja tuntui kuin tämä vaihe olisi ollut toimenpiteen yksittäisistä vaiheista pisin. Puutunut kieleni vaelteli kuin huomaamatta suussa ja pelkäsin neulan osuvan kohta siihenkin.

”Valmista tuli!” Näin totesi lääkäri samalla kun hoitaja nappasi lakanan kasvoiltani. Kuulemma näytin pelästyneeltä. En epäile. Olin jossain paniikin, jännityksen ja helpotuksen välimaastossa. Heikotti ja käsiä vapisutti. Mutta nyt se oli ohi!

Sain tarkat kotihoito-ohjeet, antibioottireseptin, sidetaitoksia sekä ohjeen ostaa tiettyä suuhuuhdetta. 

Tämän jälkeen alkoi touhun ehkä koomisin osuus. Astuessani ulos huoneesta, poski turpeana, kylmäpussi poskella ja puoli naamaa puudutuksesta roikkuen, vuoroaan odottavat asiakkaat katsoivatkin pitkään. Toiset jopa kauhuissaan. (Tuttu tunne!) 

Astellessani viereiseen apteekkiin jo toistamiseen samalla reissulla ja yrittäessäni saada puutuneesta sekä turvonneesta suustani suppo poskessa sanottua yhtään mitään samalla kun kuola tuntuu valuvan suupieliä pitkin täysin hallitsemattomasti, totesi ystävällinen farmaseutti, että taidat olla tulossa hammaslääkäristä. Täällä lukee mitä laitetaan. Nyökkäys riitti. Mikä helpotus! Sitten jonoon, joka oli perjantain puolenpäivän aikaan pitkähkö. Siinä kuolasin kylmäpussi poskella ja lääkkeet kourassa ja toivoin, että jono etenisi edes hieman vikkelämmin. 

Särkylääkkeille on käyttöä seuraavat päivät, mutta toivotaan että kaikki menisi ilman komplikaatioita ja paraneminen käynnistyisi hyvin sekä etenisi odotetusti.

Ehkä tämä vielä tästä!

Kaikkineen operaatio oli helpompi ja nopeampi kuin alkuun olin pelännyt. Toki nyt on edessä vielä ne kipeimmät päivät ja yöt. Viikonloppu menee nestemäisellä ravinnolla ja leväten sen mitä tässä ehtii. Huomenna on tulossa nuorimman 1-vuotisjuhliin nimittäin jo ensimmäiset vieraat. 😅

J-M